Eräs tarina Finlaysonin historiasta
Finlaysonin yli 200-vuotinen historia sisältää – tietenkin – monta tarinaa ja tapahtumaa, jotka osaltaan ovat vaikuttaneet sen menestykseen ja suureen merkitykseen. Eikä vain Tampereen ja Pirkanmaan, vaan myös koko Suomen historiaan. Esimerkkeinä ensimmäinen sähkövalo koko Skandinaviassa ja ensimmäinen Sprinkler-järjestelmä Suomessa, kertovat paljon toiminnan määrätietoisuudesta.
Kuusvooninkisen tehdasrakennuksen oli puolestaan tarkoitus aloittaa ratkaisevasti suurempi tuotanto ja sen myötä myös suurempi teollinen ja taloudellinen kokonaisuus. Sen aloitus oli vähällä viivästyä ja aiheuttaa rakentamisesta koituneiden kustannusten kohtalokas romahdus koko tehtaan historiassa. Joidenkin nimeltä tuntemiemme miesten toiminta kuitenkin pelasti tilanteen Finlaysonin puuvillatehtaan eduksi. Heistä – ja tietystä alkuvaiheen raitkaisuhetkestä – kertoo Gustav V. Lindfors teoksessaan ”Finlaysonin tehtaat Tampereella 1820–1907”. Tekstin on suomeksi kääntänyt (eräs) Mika Waltari. Kyseiset henkilöt ovat siis ”nuori patruuna” Nottbeck, tehtaan perustaja Finlayson, uuden suuren tuotantokoneiston suunnittelija ja rakentaja Barker ja tietenkin silloinen tehtaan johtaja Ferdinand Uhde.
William Nottbeck oli syntynyt tammikuun 23 p:nä 1816 ja oli siis Tampereelle saapuessaan kaksikymmenvuotias nuorukainen. Hän saapui Suomeen toukokuun 10 pvä 1836. Seikkailukas ja hankala oli hänen ensimmäinen matkansa uudessa isänmaassaan. Hän oli saanut kauan ajaa eksyksissä Itä-Suomen autioilla tienoilla tietämättä, minne tie johti, kenenkään häntä ymmärtämättä. Venäjän-, saksan-, ranskan. tai englanninkielen taidoista hänellä ei ollut mitään hyötyä maalaisväestön parissa, joka ei puhunut mitään muuta kieltä kuin omaa suomeaan. Kuopion kaupungissa, johon hän vihdoin pitkien harharetkien jälkeen päätyi, hän oli vihdoin tavannut jonkun, joka ymmärsi saksaa ja saattoi neuvoa hänelle tien Tampereelle.
John Barker oli toukokuun lopussa 1836 oli lopullisesti muuttanut Tampereelle ja josta Ferdinand Uhde – Finlaysonin tehtaan silloinen johtaja ja isännöitsijä – kirjoittaa eräässä raportissaan pääkonttorille:
” Hän on meille kaikki kaikessa, hän rakentaa koneet, asentaa ne tehtaaseen, opettaa työläisiä sekä tehtaan- ja kanavanrakennuksessa, että konepajassa sekä kouluttaa tehtaantyöläisiä karstaukseen ja kehruuseen. Joskaan hän ei ole yhtä nopea kuin muut käsillä olevat asioita toimittamaan, niin hän ryhtyy niihin sitä varovaisemmin ja harkitsevammin ja saavuttaa siten varmemmin päämääräänsä”.
Lindfors kertoo lisää tästä miehestä:
”Barker oli muuttotavaroittensa mukana tuonut Ruotsista myös uusimmanrakenteisen kutomakoneen mallin ja sen mukaisesti hän nyt alkoi yhtiön konepajassa rakentaa koneita uuden tehdasrakennuksen kutomaosastoon. Uutta kehräämöä varten tilattiin koneita ulkomailta, pääasiassa Belgiasta Cockerillin tehtaista. Hankintaneuvotteluja käytäessä tämän toiminimen kanssa, saapui samaan aikaan Peter Ungern-Sternbergiltä Hiidenmaalta (H. = Viron toiseksi suurin saari) ilmoitus, että hänellä oli myytävänä joukko karstaus- kehruu- ym. puuvillakoneita, jotka hän oli ostanut eräästä rannikolla haaksirikkoutuneesta laivasta. Tämä odottamaton tarjous oli yhtiölle tervetulleempi kuin kukaan ulkopuolinen saattoi aavistaakaan. Cockerillin tehtaat olivat nimittäin juuri kirjoittaneet, etteivät voineet toimittaa kaikkia tilattuja koneita määräaikana, s.o. kesällä 1837, vaan että suuren osan niistä oli jäätävä seuraavaan laivauskauteen. Tämä merkitsi sitä, että nyt tarjotut merivahingoittuneet koneet kävisivät ostaessa paljon halvemmiksi. Tämä tieto ei suinkaan ollut halveksittava, sillä juuri nyt nuo uudelleen suunnitellut rakennustyöt vaativat huomattavasti suurempia summia, kuin etukäteen oli laskettu. Siksi päätettiin, että Hiidenmaan tavaraa oli tutkittava lähemmin.”
Uhde päätti lähettää Hiidenmaalle William Nottbeckin.
Monimutkainen ja pitkä matka Pietarista Tampereelle ei ollut jättänyt mitään jälkiä William Nottbeckin hilpeään, nuoruudenraikkaaseen mieleen ja kun hänet nyt kohta sen jälkeen oli lähdettävä uudelle kaukomatkalle, hän oli muitta mutkitta siihen valmis. Matkakumppanikseen hänelle Uhde määräsi yllättäen James Finlaysonin, tehtaan perustajan ja edellisen omistajan, joka ei vielä ollut palannut takaisin Skotlantiin ja jonka tieto ja taito haluttiin nyt käyttää tähän tärkeään tehtävään. Niinpä siis elokuun 15 p:nä Hiidenmaalle lähtivät tehtaan edellinen omistaja ja johtaja mukanaan ”nuori patruuna” William Nottbeck.
Ferdinand Uhde oli tuohon aikaan yrityksen johtaja, ja hänen viisaasta päätöksestään tuohon Virosta tulleeseen tarjoukseen tartuttiin. Pian nähtiin, että se oli hyvä päätös.
Ungern-Sternbergin veljekset Peter ja Eduard olivat maksaneet 5000 ruplaa pelastuneista koneista. Niistä he olivat asentaneet osan omaan verkatehtaaseensa – nimeltään Kalevivabrik – ja jäljellä olevista he pyysivät 3000 ruplaa. Tavaraa ei ollut helppo tutkia, sillä eri koneenosat olivat sekaisin laatikoissaan ja kaikkea peitti paksu ruostekerros. Kukaan ei tiennyt, miten kauan ne olivat joutuneet olemaan meren pohjassa. Muutamissa kappaleissa oli voinut erottaa merkinnän ”Phoenix, Gent”.
Palattuaan Tampereelle saattoivat matkamiehet esittää vain perin laihan raportin. Finlayson puolsi kauppaa, mutta Barker arveli, että se saattoi olla ”sian ostamista säkissä”. Eihän kukaan edes tiennyt, voitiinko täydellisiä koneita saada kokoon kaikesta tuosta rojusta. Pitkällisen pohdinnan jälkeen päätettiin kauppa joka tapauksessa tehdä, ja se osoittautuikin sitten myöhemmin suorastaan erinomaiseksi liiketoimeksi. Sillä, kun suunnilleen puolet määrästä oli kuljetettu Tampereelle, purettu ja lajiteltu, voitiin jo todeta, että yksinomaan tämä puolisko oli paljon enemmän arvoinen, kuin koko kauppasumma.
Karstauskoneet olivat peräisin Gentin Phoenix-tehtaista ja ne asennettiin erikseen eri konesarjaksi. Kaikki muut koneet sen sijaan soveltuivat Cockerillin järjestelmään.
Kesäkuun 11 p:nä 1838 pyörivät suristen uuden tehtaan ensimmäisen siipikehruukoneen värttinät, ja suunnilleen samaan aikaan oli omassa konepajassa jo rakennettu valmiiksi kerrassaan 44 kappaletta mekaanisia kutomakoneita ja asennettu kutomosaliin.
Vuoden 1838 kuluessa asennettiin koneita nopeassa tahdissa ja tämän vuoden päättyessä voitiin katsoa uuden tehtaan syntyvaiheen ensimmäisen ja vaikeimman kauden olevan onnellisesti ohi.
Tästä viimeistään alkoi Finlaysonin nousu Skandinavian suurimmaksi puuvillatehtaaksi.
Suurin osa tekstistä on peräisin Gustav V. Lindforsin alkuperäisteoksesta ”Finlaysonin tehtaat Tampereella 1820–1907” (käännös Mika Waltarin).
Mikko Lavijärvi